Ystävyydestä

Ystäväni on surullinen, sillä hänen lapsuudenystävänsä on poissa. Se paras ystävä, jonka kanssa on koettu ja jaettu tähän mennessä kaikki.  Kaikki.  Viereltä näen, että suru on pohjaton. Se tulee uudelleen ja uudelleen ja tuntuu fyysisenä kipuna.

Suru siitä, ettei enää koeta. Suru siitä, ettei enää jaeta. Suru siitä, että kaikkia kertyneitä muistoja koetusta ja jaetusta ei enää kanna kukaan muu. Nyt ne ovat omia salaisuuksia, joita kukaan ei ymmärrä, niin kuin  Hän  ymmärsi. Koska hän eli ne samat hetket. Vierellä. Yhdessä.

Ja nyt, yksin.

Jos voisin ottaa osan siitä surusta kantaakseni… mutten voi. Voin olla läsnä, silloin kun sille on tilaa. Jakaa surun.

* * *

Sitten mietin omaa suruani. Suruani siitä, että minulla sellaista ystävää ei ole koskaan ollut. Sellaista kaikenläpäisevää läheistä luottamusta ei ole koskaan ollut. Sellaista ystävän rakkautta, joka kestää lakastumatta ajan, välimatkat ja kaiken muun elämän mukanaan tuoman. Joka pysyy. Sellaista, ettei koskaan häiritse.

Mikä lahja, että ystäväni sai elää sellaisen ystävyyden, vaikka se päättyikin aivan liian aikaisin. Kivuliaan aikaisin. Epäreilun aikaisin.

* * *

Ystävyyden löytäminen aikuisena on hankalaa. Ihmisten elämä on täynnä. Ja silti kerrostalojen huoneistot ovat täynnä yksinäisyyttä. Monella ystävyydelle voisi helposti tehdä tilaa. Mutta sen tilan oppii täyttämään ja sitten elämä näyttää täydeltä. Näyttää siltä ettei ole tilaa uusille ystäville. Koska nykyään on huono juttu, jos elämässä on tilaa. Kunnon ihmisen kalenteri on täynnä.

* * *

Minä menen huomenna lounaalle. Tapaamme orastavan ystävyyden merkeissä.

t. Tuija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *