Takaisin lähtöruutuun

Olen taas opiskelija. Mitä vikaa niissä aiemmissa ammateissa oli? Olen ompelukonetta kammoava vaatturipuvustaja ja pihkalle allerginen puuseppä. Siinäpä se tiivistettynä.

Kuka päättää millainen pitää olla?

Perjantain metroretket tuntuu olevan kohdallani käänteentekeviä. Metrossa on nykyään sellaiset ärsyttävät, välkkyvät mainosruudut, koska toki joka paikassa pitää olla välkkyviä ruutuja. Tietenkin katse harhautuu sellaiseen ruutuun, jos ei oman puhelimen näyttö vie huomiota. Yhtenä helmikuisena perjantaina siellä ruudussa pyöri mainos Full Stack Web Developer koulutuksesta. 9 kuukauden pikasetti, sisältönä kaikki se mistä olen jo etukäteen ollut vähän – tai ehkä enemmänkin kiinnostunut, mutta!

Mutta kun minähän olen käsityöläisihminen, vaatetusalan tyyppi ja puusepäksikin juuri valmistunut ja eihän tuo tuollainen tietokoneen nipeltely ole mitään työtä ja siinä pitäisi olla vähintään Linus Torvaldsin ja Mikko Hyppösen tasoa, että IT-alalle voisi lähteä. Ja ennen kaikkea: kyllä tässä iässä pitäisi jo olla valinnat tehtynä ja mitä halvatun haahuilua tämä tällainen nyt on? Ei kerro hyvää ihmisestä tällainen päättämättömyys ja ajelehtiminen… Jälleen kerran huomaan omien uskomusteni olevan isoin este. Miten ne onkaan päähäni alunperinkään joutuneet???

My so called life

Minä haluaisin sellaisen tavallisen elämän. Sellaisen, jota boheemeissa piireissä kammoksutaan. Sellaisen missä mennään aamulla töihin ja jossain vaiheessa alkuiltaa lähdetään kotiin. Ja kerran kuukaudessa tilille poksahtaa rahaa, jolla voi maksaa laskut, ostaa uudet housut rikkoutuneiden tilalle ja terveellisempää ruokaa joka päivä. Illalla mennään ajoissa nukkumaan, jotta jaksetaan aamulla taas herätä toistamaan samaa rutiinia. Ja pari kertaa vuodessa iloitaan lomasta, jota ei ehkä tarvitsekaan ottaa palkattomana vapaana, eikä tarvitse tuntea olevansa alinta laiskurilusmuislijasakkaa, koska ei juuri sillä hetkellä ole työsopimusta minnekään ja siksi vapaata aikaa on käsissä ahdistavuuteen asti.

Hain ja pääsin koulutukseen. Jokaista valittua kohden jäi 5-6 hakijaa ilman paikkaa. Veikkaan, että muutama muukin etsii uutta mahdollisuutta. Sivuhuomautuksena: On hämmentävää miten paljon tunnen 30+ naisia, jotka hakevat paikkaansa maailmassa. Mikään ei mennyt niin kuin oli takoitus, ura ei auennutkaan ja kukaan ei tunnu tarvitsevan mihinkään. Pitkän tähtäimen suunnitelmien tekeminen on tuskaista, kun jokapäiväisessä elämässä energia menee siihen, että selviää tästä päivästä. Eikä näistä asioista kannata kauheasti huudella, koska aina löytyy joku kannustava huutelija antamaan elämänohjeita tyyliin “ylös sieltä lätäköstä!” Kulissit on pidettävä pystyssä, koska säröt pilaavat loputkin mahdollisuudet.

Minulla on tässä ja nyt mahdollisuus. Koulun penkkiä on kulutettu vähän yli kuukausi. Samanaikaisesti innostaa ja kauhistuttaa se asioiden määrä, mikä pitäisi oppia ottamaan haltuun lyhyessä ajassa. Monta ohjelmointikieltä yhtäaikaisesti. Lukematon määrä yksityiskohtia. Jokainen puolipiste pitää olla kohdallaan, muuten koko systeemi kaatuu. Silti innostus on hallitseva tunnelma. Juuri nyt haluan vain oppia. Tehdä ja kokeilla.

Tässä vaiheessa elämää on vähän hämmentävää huomata, että kaikki ne tunnit, jotka olen elämäni varrella tuhlannut tietokoneen kanssa touhuiluun ovatkin olleet ne kultahippuosaamistani kehittäneet tunnit. Juuri ne tunnit, joista eniten tuli sellainen olo, että nyt tuhlaan aikaa rankemmalla kädellä, kun pitäisi olla tekemässä oikeita asioita, kuten siivota, tiskata, viettää aikaa kavereiden kanssa, elää “oikeaa” elämää ja käydä (hypoteettisissa) töissä.

* * * * *

Just nyt olen tyytyväinen. Minun elämässä on taas horisontti edessä ja jossain siellä määränpää, aikuisen ihmisen elämä. Ja lupa kasvattaa koodarikärpäsestäni lentävä perhonen. Ja siihen päälle tulee vielä vapauttava havainto, että en ole ainoa haahuilija ja se on ihan ok (👇 video).

t. Tuija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *