Kohti sydänystävällistä elämää – Ennakkotunnelmat

”Maanantaina säikähdin omia sanojani. Keskusteltiin Lord M:n kanssa terveydestä. Tuli puheeksi kolesteroliarvot ja kuulin korvissani sanani: ”Minulla kolesteroli hipoo pilviä.” Ja se on huono juttu. Se voi tappaa minut. … Nykyinen elämä tukkii suonet. Valkoisella mönjällä. Keuhkojen sijaan tukehtuu sydän.” – 25. lokakuuta –

En tiedä onko se aina ollut tällaista, mutta omassa nahassa koen vahvaa syyllistämistä ”huonoista elämäntavoista”. Ei liiku tarpeeksi. Ei syö tarpeeksi terveellisesti. Ei pärjää tarpeeksi hyvin. Ei kelpaa yhteisölle, ellei ole jotain muuta, enemmän, paremmin.

Jotkut varmaan innostuu tällaisesta. ”Näytän niille, ***kele!” Ja sitten näyttävät. Minä en kuulu siihen joukkoon. Minä kuulun siihen joukkoon, joka vähän säikähtää, vähän lamaantuu ja tekee itsensä mahdollisimman näkymättömäksi, koska ei vaan halua vastaanottaa lisää julkista ruoskintaa. Oisko tämä se syrjäytymisen mekanismi?

Silloin kun pitää julkisesti olla esillä – siis ihan tavallista elämää elämässä – tekee tietysti kaikkensa, että kulissit pysyy kasassa. Yrittää suhtautua kehopositiivisesti itseensä, olla stressaamatta – koska stressaaminen sairastuttaa aina vain enemmän – ja etsiä isompia kauniita vaatteita. Esittää huolettoman hyvinvoivaa, jonka tefloniholle ulkopuolelta tulevat paineet ei tartu. Enkä minä edes ole mitenkään suhteettoman suuri.

Mutta. Minä en koskaan oppinut liikkumaan sillä tavalla säännöllisesti. Minä en koskaan oppinut käymään salilla tai harrastamaan liikuntaa tiettyyn kellonaikaan tiettyyn aikaan viikosta. Minä liikuin aina epäsäännöllisesti. Lapsena enemmän ja aikuisena pikkuhiljaa vähemmän ja vähemmän. Liikun minä edelleen. Askelmittariin kertyy helposti 10000-15000 askelta päivässä. Mutta se ei riitä.

Minä en polta tupakkaa, en käytännössä käytä alkoholia, en syö juustoa ja syön vain harvoin punaista lihaa. Toisaalta en syö tarpeeksi kasviksia ja leivän päälle levitän liian paksun kerroksen rasvaa. Ja minä syön jäätelöä. Ihan liikaa jäätelöä. Ja minä tykkään suklaasta. Aways have, always will. Ja kekseistä…

Zigin kanssa kalliolla. ©Tuija Pispa
Joka päivä tulee askelia mäyräkoiran seurassa. Koirameditaatiota. Ei hikilenkkejä.

Elämän suurimmat käänteet eivät pidä meteliä

Tein terveysasemalle sähköisen pyynnön päästä kolesterolimittaukseen. Kerroin taustoistani ja sekä isän että äidin puolelta tulevasta taipumuksesta sydänsairauksiin ja mahdollisesta ”kolesteroligeenistä”, jota ainakin yksi suhteellisen läheinen sukulainen kantaa tutkitusti. Kerroin, että minulta on otettu 2013 kolesteroliarvot ja ne olivat jo silloin todella korkeat, mutten muista tarkkoja lukemia.

Sain lähetteen labrakokeisiin ja sieltä sitten joku soittaa, kun tulokset tulevat. Mitä sen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Ensi viikolla menen siis labraan ja siellä kaikessa hiljaisuudessa otetaan näyte.

Vuonna 2013 onnistuin jotenkin ohittamaan huolestuttavat veriarvot. Ei niistä tuntunut oikein kukaan – lääkäriä myöten – olevan ihmeissään ja lopulta uskottelin itselleni, että no ei kai se niin paha juttu ole. ”Syö kaurapuuroa, se alentaa kolesterolia. Älä syö suklaata. Se nostaa kolesterolia.” Oli siinä kaikenlaista muutakin murehdittavaa.

Ehkä nyt olen valmiimpi kohtaamaan todellisuuden. Tämä on nyt vaan yksi juttu, mikä pitää hoitaa. On vaan jotenkin päästävä ohi siitä syytöksillä ruoskivien tietävien ihmisten rivistä ja löydettävä joku, joka ”mitä sä paska ihminen et liiku” syyttelyn sijaan kääntää katseen siihen miten tästä kannattaisi lähteä etenemään. Tällä kertaa on myös toisaalta ohitettava ne hälläväliä mielipiteet.

Mistä löytää aikaa liikunnalle? Miten aloittaa liikkuminen ilman että joko fyysinen tai henkinen puoli leikkaa kiinni? Miten opetella syömään sydänystävällisesti? Miten tehdä tämä kaikki ilman että se muuttuu elämän keskipisteeksi ja pahimmillaan menee överiksi? Miten tehdä tämä niin, että asiat tapahtuvat minun ehdoilla, eikä jonkun muotin mukaisesti, johon juuri minun omintakeinen fysiikkani ei taivukaan?

Haluan oppia elämään tavallisen ihmisen tervettä elämää. Sellaista, missä syöminen on normaali osa päivän rutiineja, eikä sen tarvitse olla joka kerta ylettömän hienoilla adjektiiveilla kuorrutettu elämys. Sellaista, missä likkuminen on iloinen ja luonteva osa elämää ilman pakonomaista kilpailua. Ilman itsensä jatkuvaa voittamista itkua tihrustaen ja hammasta purren, jotta joku setä voi sanoa, että ”onhan sulla ihan kaunis kroppa, mutta toi reisilihas voisi olla vähän solakampi ja polvissa on liikaa rasvaa ja ja ja…”

Oppia liikkumaan niin, ettei parin vuoden jälkeen tarvitse lopettaa kokonaan, koska hormonitoiminta meni sekaisin, hupsis. Liikkumista ilon kautta. Sen verran itseäni tunnen, että jos minut haluaa saada tekemään asioita, minut pitää saada innostumaan.

t. Tuija

Rantakivillä ©Tuija Pispa
Zigi tutkii rantakiviä.

* * *

View this post on Instagram

38. Kierros, 7. Päivä. * Jostain on aloitettava. Aloitan kävelemällä. Printtasin aamulla itselleni treenikalenterin, mutta se saa odottaa huomiseen. * Maanantaina säikähdin omia sanojani. Keskusteltiin Lord M:n kanssa terveydestä. Tuli puheeksi kolesteroli ja kuulin korvissani sanani. ”Minulla kolesteroli hipoo pilviä.” 😨 Ja se on huono juttu. Se voi tappaa minut. Siinä missä tupakkakin tappaisi, jos polttaisin. Korventaisi keuhkot mustaksi. Nykyinen elämä tukkii suonet. Valkoisella mönjällä. Keuhkojen sijaan tukehtuu sydän 💔 Mietin kauhulla viime viikkoista juustokakkufiestaani. PAKKO kääntää kelkka. Kehoni, voitko antaa anteeksi laiminlyönnin? * Eilen iltakävelyllä hengästyin ylämäessä. Ajattelin, että onpa surkeaa hengästyä näin helposti. Käänsin ajatuksen. Jokainen hengästyminen tekee hyvää. Mitä useammin, sen parempi. Mitä enemmän hengästyn, sitä paremmin voin. * Note to myself: Muista vaihtaa näkökulmaa. 🧐

A post shared by Tuijan Oksalla (@tuijanoksalla) on

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *