Sisäinen Carmen ja Naiskuvia

Ensimmäiset 30-vuotta elämästäni kului etsien satujen prinssiä; jotakuta jota rakastaa ja jonka kanssa jakaa elämää. Jotakuta, joka haluaisi minut, Bridget Jones tyyliin ”Just the way You are”. Tämä johti siihen, että kiinnostus hakeutui useimmiten miespuolisten olentojen pariin. Miten ne toimii, miten ne ajattelee. Mistä ne tykkää. Mitä ne tekee. Kenet haluaisin. Kuka haluisi minut.

Parikymppisenä kohtasin miehen, joka täytti kaikki toiveet, ainakin paperilla. Kolmannella tapaamisella en enää keksinyt mitään sanottavaa. Ymmärsin, etten itse voi etukäteen määritellä millainen minun ihmiseni on. Se on vaan osattava tunnistaa jollakin toisella tavalla.

Muutamia vuosia myöhemmin tunnistin ihmiseni villapaidasta. Se oli neulottu samanlaisista langoista, kuin ensimmäinen itse neulomani paita. Tunnistin ihmiseni siitä, että hän söi jäätelönsä kupista, kun muut tilasivat tötterön. Hänellä oli ystävällinen sininen moottoripyörä, koska moottoripyörän pitää ehdottomasti olla sininen. Näennäisesti triviaaleja asioita. Meillä on ikäeroa 30 vuotta. Vaati jonkinlaista sosiaalisten odotusten läpi murtautumista todeta, että kyllä me voimme elää elämäämme yhdessä, ikäerosta huolimatta. Yhdistävien asioiden ei tarvitse olla sukupolvikokemuksia.

Pikkuhiljaa olen huomannut miten kokonaisvaltaisesti se yhteydenkaipuu on aiemmin vallannut olemukseni ja mikä on jäänyt samalla huomioimatta. Olin jotenkin onnistunut katsomaan itseäni koko sen hakemisen ajan ikäänkuin jonkun kuvitteellisen ”unelmien miehen” näkökulmasta. Naiseuteni oli jotenkin määrittynyt aina miehen ja naisen yhteyden kautta. Onko siinä mitään järkeä? No ei, mutta niin se vain meni. Kun löysin ihmiseni, katosi minusta tarve olla kiinnostunut miehistä ja heidän touhuistaan. Ihmisyys yleensäkin on kiinnostavampaa.

Kun yhteyden hakemisen sai pois systeemistä, vapautui energiaa muualle. Huomaamaan, että minulle naisena naiseus on kiinnostavaa itsessään – ilman, että se on suhteessa kehenkään muuhun. Vertaiskokemuksena. Yhtäkkiä elokuvissa ja tv-sarjoissa ei enää ollut kiinnostavaa se löytääkö kaunis tyttö komean pojan, vaan naishahmot ja heidän esilletuomansa naiskuvat. Esimerkiksi sopii vaikkapa humoristinen, amerikkalainen hömppämurhamysteerisarja Castle. Sarjan nimihahmosta vähät välitin, mutta etsivä Kate Beckett (Stana Katic) oli minulle pääasiallinen syy seurata sarjaa. Tällä hetkellä olen hurmaantunut ranskalaisen humoristisen murhamysteerisarjan L’arte du Crime (Kuolema maalaa taulun) naishahmosta, maalaustaidetta tutkivasta Florence Chassagnesta (Eléonore Bernheim).

Mielen päällä olevat kysymykset naiseudesta

Miten uskaltaa olla naisellinen, kun naisellisuus niin usein liitetään turhamaisuuteen? Miten yhdistetään naisellisuus ja uskottavuus? Mistä kaivaa uskallus luopua turhasta miellyttämisenhalusta muuttumatta silti ikäväksi ihmiseksi? Miten luovia läpi sen koodiston, jossa sama luonteenpiirre mikä miehellä koetaan positiiviseksi, onkin naisella negatiivinen? Miten taklata ulkoisen kehon, kasvojen, pukeutumisen, kaiken näkyvän julkisen arvostelun kohteeksi joutuminen ja sen perusteella johtopäätösten vetäminen esimerkiksi älykkyydestä? Miten oppia käsittelemään naisellisuutta voimavarana?

Musiikkineuvonantajani Lord M  heitti huolettomasti eteeni pienen pienen haasteen. Laula Habanera oopperasta Carmen. Juuri se laulu, jolla hurmataan kaikki, niin naiset kuin miehet. Jonkinlainen ultimaattinen seksuaalisen ja hyvin itsetietoisen naisen laulu. Naisen, jota ei määräillä. Alla on Elina Garancan lähes täydellisen hienostunut tulkinta aiheesta.

Onhan se jotenkin siistiä, että toinen ihminen näkee, että jostain kaikkien kerrosten alta minustakin voisi kuoriutua ulos vahvasti, itsetietoisesti ja pelkäämättä asioita ilmaiseva nainen. Tai siis, että tottakai kuoriutuu, kun vähän ravistellaan. Varsinkin kun en itse sitä vaihtoehtoa tahdo kyetä näkemään. Ja että se voisikin olla vahvuus, eikä huono, hävettävä ja peiteltävä asia. Mutta miten se tehdään? Ei harmainta hajua.

Jos laulun esittäminen olisi perinteistä oopperaa lavastuksineen, pukuineen ja apuna olisi ohjaaja, jonka näkemystä lähdettäisiin toteuttamaan, touhu olisi helpompaa. Tilpehöörin sekaan voisi vähän niin kuin piilottaa itsensä. Mutta kun laulu pitääkin laulaa niin, että koko sisältö tulee esille minun itseni kautta. (Tai jää tulematta.) Carmenin asenne pitäisi löytyä minusta, eikä ulkoisista asioista. Ja se pitäisi uskaltaa päästää näkyville. Yhtäkkiä pitäisi uskaltaa luottaa siihen, että se minkä olen tähän astisessa elämässä saanut kokea asiaksi, mikä olisi syytä piilottaa huolella ja hartaudella, voisikin itse asiassa olla suurin voimanlähteeni ja kiinnostavinta mitä minulla on tarjota.

(Tässä kohtaa herää kysymys miten hitolla päädyin tilaan, että pidän niitä piirteitä negatiivisena?)

Olen tässä nyt pari päivää kiertänyt aihetta kuin kissa kuumaa puuroa. Miten pääsisi käsiksi keskusteluun naisten kanssa naiseudesta? Haluaisin puhua aikuisten naisten kanssa. Naisten, joilla on jo perspektiiviä. Miten ovat elämässään naiseuden kokeneet. Miten ovat tulleet sen erilaisten olomuotojen kanssa sinuiksi? Miten käsitellä kehossa tapahtuvat muutokset? Miten valjastaa kaikki se eteenpäin vieväksi voimaksi? Minä osaan käyttää ompelukonetta ja sirkkeliä, mutta olen ihan pallo hukassa omien naisellisten voimavarojeni kanssa.

Ketkä sitten ovat niitä naisia, jotka ovat minua matkan varrella hätkähdyttäneet?

Jonna Tervomaa Ihminen, joka on aina ollut se siisti, vähän vanhempi tyttö. Se joka tekee asioita peloista huolimatta. Etsii ja löytää. Jonka kauneus on pintaa syvemmällä. Joka tuo laulaessaan framille kaiken mitä on. Aitona ja rehellisenä. Ja muina aikoina on sopivasti mystinen ja etäinen. Samanaikaisesti tavallinen ja aivan erityinen. Jonka lauluista löydän itseni kerta toisensa jälkeen. Minäkin haluaisin tanssia kaduilla kukkamekossa, just niin kuin tuossa videolla.

Niina Nurminen – Muistan, kun pikkutyttönä katsoimme äidin kanssa Ilman kavaluutta sarjaa, joka on muuten katsottavissa Yle Areenassa. Muistan miten lumouduin kertaheitolla. Lumoavan kaunis nainen ja vahva hahmo. Kiltti tyttö, joka sai tarpeekseen. Samaistuin jo silloin sarjan päähenkilöön Paulaan, joskaan minulla ei ihan yhtä pahasti ole vieläkään keittänyt yli. Mutta se tapa, millä Niina on tuon roolin aikoinaan ottanut haltuun on jättänyt lähtemättömän jäljen. Olen vuosien varrella nähnyt hänet muutamaan otteeseen… teatterin aulassa, kaupassa hyllyjen välissä, konserttisalin vessassa, metrossa. Joka ikinen kerta tulee sellainen humahduksenomainen wau-efekti. Kaikki muu katoaa. Wau, mikä nainen.

Viime kesän Savonlinnaretkellä meidän Zigi-mäyristä tuli ihailemaan ja paijailemaan nuori sopraano Aurora Marthens. Pääsin seuraamaan hänen laulutuntiaan mestarikurssilla ja häikäistyin. Upeaääninen, ihana nainen. Hehkuva ja innostunut. Juuri oikealla tavalla ylpeä, ei häpeile itseään ja taitoaan, vaan antaa sen loistaa. Muttei silti vie tilaa muilta. Lappeenrannan laulukilpailujen yhteydessä tehty radiohaastattelu sai ihastumaan häneen vielä entistä enemmän. (Haastattelu on kuunneltavissa 10.2.2019 asti.) Ihminen, joka uskaltaa laulaa ja elää koko sielullaan. Kaikkea sitä, mitä minä olen aina salaa halunnut olla.

* * *

Miksi on niin paljon helpompaa nähdä muissa ihmisissä miten upeita asioita he saavat aikaan, kun vaan lakkaavat esittämästä, peittelemästä ja kutistamasta ja luottavat siihen, että kelpaavat sellaisena kuin ovat? Miksi sen toteuttaminen oman itsen kohdalla on niin vaikeaa? Miksi on niin vaikea luottaa, että on oikeasti parhaimmillaan juuri silloin, kun kaunistelee ja peittelee todellisuutta vähiten?

Kaipaan keskustelua. Kaipaan näkökulmia. Kaipaan tarinoita. Kirjoita minulle, jos sinulla on aiheesta jotakin sanottavaa. Jätä kommentti. Speak no evil.

t. Tuija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *