Linnanjuhlista ja Mummun keittiöstä

Kohta se perinjuurin suomalainen hittiohjelma taas tulee. Kaksi tuntia kättelyä ja siihen päälle tunti kahvin siemailua pienistä kupeista ja herkkujen syömistä, small-talk haastatteluja ja ryhmätanssia, jossa tyypit lähinnä huojuu jalalta toiselle, koska tilaa ei (kameroiden käydessä) juuri muuhun ole. Ja silti se kiinnostaa. Ketkä näyttelijät, muusikot ja taiteilijat ovat tänä vuonna kelpuutettu linnaan?  Onko kukaan kummin kaiman serkun naapuri saanut kutsua, jotta hänet voi iloisesti bongata jonosta ja hihkaista, että “mä tiedän kuka toi on!” Unohtamatta sitä tärkeää kysymystä: Mainitaanko yhtään kaveria juhlavieraan puvun suunnittelijana? Vaikka olemme olevinamme tasa-arvoinen yhteiskunta, Linnanjuhlat on silti eräänlainen rankkauslista siitä ketkä ovat tänä vuonna hoitaneet asiansa sillä tavalla hyvin, että valtion johdossa asti se huomataan. (Ja meidän muiden olisi syytä ottaa oppia…)

Lapsena varmaan jollain tasolla haaveilin linnanjuhliin pääsystä jonkinlaisena saavutuksena. Kyllä niitä naisten pukuja ihasteltiin ja kauhisteltiin jo 80-luvulla ja ainakin minulla verstauskohtana oli aina tietenkin prinsessa Diana. Aikuiselämäni todellisuuden saavutukset ovat olleet kaukana siitä maailmasta, jossa jaellaan kutsuja tanssiaisiin. Mutta onneksi meillä on niin iso keittiö, että siellä mahtuu tanssimaan, juomaan teetä sievistä kupeista ja nautiskelemaan Aleksanterin leivoksista.

* * *

Vanhetessa oppii arvostamaan erilaisia asioita. Niin kuin nyt vaikka sitä, että Mummu – ravintola Palacen hovimestari – oli ainakin Kekkosen aikaan vuosia linnanjuhlilla töissä. Monet olennaiset yksityiskohdat Mummun työuraan liittyvistä tarinoista ovat ikävä kyllä ajan kuluessa haalistuneet, mutta ainakin kerran hänet oli jossakin tilaisuudessa hälytetty apuun korjaamaan Hollannin tai Tanskan – joku alava maa se oli – kuninkaallisen vetoketju, joka oli juuttunut vessareissun aikana.

Mutta oleellista oli se, että hän oli työssään niin hyvä, että hänet haluttiin tarjoilemaan arvovieraille. Ja linnanjuhlille. Vuosi toisensa jälkeen. Ja jotenkin minulle se on kyllä paljon arvostettavampi asia, kuin saada vuosittainen kiintiökutsu viran puolesta.

Mummu oli myös loistava kokki. Epäilemättä hienossa ravintolassa työskennellessä oppii ruoanlaitosta niksin jos toisenkin. Eipä siis ole kovin kummoinen ihme, että Mummun ruoista n. 35 vuoden ajan päivittäin nautiskellut Vaarini ei ollut kovin innostunut kotipalvelun ruoista, kun Mummu ei enää kyennyt ruokaa laittamaan. Lapsena ja nuorena sitä ei vain tajunnut mitä aarteita ne ihmiset olivat ja miten paljon korvaamatonta oppia sieltä olisi voinut saada. Ja että ne tarinat olisi pitänyt kirjoittaa muistiin.

Mehevien muistojen lisäksi Mummun ruokaosaamisesta on minulla tiedossa vain miten tehdään hyvää nakkisoppaa, (kerran Mummu istui pikkuruisen keittiönsä jakkaralla ja ohjasi nakkisopan tekemistäni), yksi erittäin spesiaali bostonkakun resepti, sekä pieni, valurautainen paistinpannu ja pari kapustaa. Pitkien unohduksen vuosien jälkeen hautaan meni – ikävä kyllä – ohje tajuttoman hyvään makaronilaatikkoon ja maailman parhaisiin herrasväen kekseihin. Kaikki kehut täysin ilman liioittelua.

Ruoanlaittotaidoistaan huolimatta Mummu kävi säännöllisesti hakemassa leipää, pullaa ja leivonnaisia parin sadan metrin päässä sijainneesta Marian konditorian leipomon myymälästä. Ehkäpä haen itsenäisyyspäivän juhlistukseksi pari Marian konditorian Aleksanterin leivosta ja nostan maljan Mummulle ja Vaarille, kunhan taas aukaisevat ovensa. Vähemmän sodasta selviämisen vuoksi, enemmän siitä huolimatta eletyn elämän vuoksi.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

t. Tuija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *