Koodausoppilaan pohdintoja

Alanvaihtaja – Nykytyöelämän selviytyjä

Voiko lähes puolen vuoden ”radiohiljaisuuden” jälkeen noin vain jatkaa? Voi.

Koulun intensiiviopiskelua on viikko jäljellä. (Toisin kuin nykyään yleensä toisen asteen oppilaitoksissa, meillä on n. 6 tuntia päivässä lähiopetusta.) Sen jälkeen alkaa syysloma ja sitten pitäisi aloittaa työharjoittelu. Enää sellainen pikku juttu, että minullahan ei ole sitä harjoittelupaikkaa. Mutta ei hätää.

… ja lopulta aina jollain poikkeuslailla – lopulta aina kaikki järjestyy.

Kuuntelen taas Jonnaa ja luotan, että asiat järjestyy. Yksi haastattelu on tiedossa ja odotan sitä innolla. Kyllä mulle vielä paikka löytyy.

* * *

Suosittelisinko tätä koulutusohjelmaa? Joo ja en. Mutta väittäisin, että kaikki ne pitkin seiniä pyörivät eri koulujen mainokset ovat vain mainoksia. Voi olla, että niiden suuret lupaukset pitävät paikkaansa. Voi olla, että todellisuus on jotain ihan muuta. Voi olla, että lupaukset eivät olleetkaan lupauksia, vaan toiveikkaita ajatuksia siitä miten asiat voisi mennä. Ehkä. Voi olla, että opettaja on todella hyvä. Voi olla, että opettaja on joutunut tehtävään vastentahtoisesti. Voi olla, että opettaja ei varsinaisesti tiedä aiheesta kovin paljoa, mutta kun ei tässä nyt muitakaan ollut saatavilla. Voi olla, että opettajalla on niin paljon hallinnollisia tehtäviä, että opettaja ei oikein ehdi opettaa. Voi olla, että oppilaat ei ymmärrä mitä opettaja puhuu. Voi olla, että opettaja osaa asiat paremmin kuin omat taskunsa, ja osaa vielä välittää sen tiedon eteenpäin.

Oli miten oli, on pakko olla itse aktiivinen. Innostusta on itse pidettävä yllä. Asioita on kaivettava esille ja tutkittava itse. Ei voi jäädä odottamaan, että joku syöttää tarvittavan tiedon päähän siististi annosteltuina pieninä paketteina. Kaaosta on siedettävä. On siedettävä sitä, ettei vielä osaa.

Alunperin ajatukseni olikin, että voisin toki opiskella kaiken maailman koodauskielet, teknologiat ja järjestelmät yksin tutkimalla tutoriaaleja, dokumentaatioita ja kirjoja, mutta koulussa opiskellessa ympärillä on puitteet, sosiaalinen yhteisö, lukujärjestys ja satunnaiset ammattilaiset ohjeistamassa mitä kannattaa oikeasti opiskella, miten työelämässä projekteja toteutetaan ja mikä on työllistymisen kannalta tärkeää. (Unohtamatta arjen luksusta nimeltä maksuton kouluruoka.) Johtoajatukseni on ollut hyvä. Tämä lähtökohta on auttanut näkemään positiivista särmää silloinkin, kuin muilla ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa.

Olen päässyt käsiksi niihin muutamiin kultahippuhetkiin, kun alalla työskentelevät osaajat kertovat mikä on oikeasti tärkeää osaamista. Mihin kannattaa panostaa. He tuovat esille, että oma asenne ja suhtautuminen tekemiseen on tärkeintä. Miten suhtaudut turhauttaviin, loputtomiin error-viesteihin? Miten nopeasti turhaudut? Miten nopeasti luovutat? – Varsinkin kun virhe on useimmiten jonkun satunnaisen merkin aiheuttama. Iso tai pieni kirjain väärässä paikassa. Puolipiste, pilkku tai kenoviiva puuttuu. Tai hipsut. – Millainen portfolio on kiinnostava? Millainen koodaaja on kiinnostava?

Kepa
Kerttu tuli päiväksi kouluun kesällä. Rankkaa duunia pienelle koiralle.

* * *

Tämän koulun aikana minulle on syntynyt selkeämpi käsitys siitä mitä oikeastaan haluan tehdä. Millaiset projektit olisi niitä kiinnnostavimpia projekteja? Huomaan, että eniten minua kiinnostaisi tehdä pieniä sivustoja taiteilijoille, bloggaajille, pienille yrityksille, yhdistyksille jne. Minua ei houkuttele rakentaa käyttöliittymiä yrityksille, jotka haluavat edistää uhkapelien koukuttavuutta tai jotain muuta eettisesti vähintäänkin arveluttavaa. Minä haluan tehdä yksinkertaisia ja kauniita, mutta toimivia sivustoja, joissa on ne toiminnot, mitä tarvitaan ja se tieto mitä haetaan, helposti saatavilla. Saattaa siis olla, etten haluakaan olla pelkkä kehikon rakentaja, vaan myös sisällöntuottaja.

* * *

Sisäinen hymähdys tekemälleni huomiolle: Kaikki aiemmat elinkeinoni ovat perustuneet jonkinlaiselle esikuvien jälkien seuraamiselle. Koodaamisessa minulla ei ole esikuvaa. Se kiinnostus nousee minusta itsestäni. Se on uteliaana kurkistellut siitä lähtien, kun lapsuudenkodin olohuoneen ruokapöydälle levitettiin 90-luvun taitteessa sen aikaista uusinta uutta edustanut Toshiban kannettava PC, jonka monivärisen käyttöjärjestelmän sainkin sitten jossain vaiheessa sellaiseen umpisolmuun, ettei sitä kukaan enää saanut avattua. Onneksi harmaasävyversio pysyi toimintakuntoisena. Se sama lapsenomainen utelias kiinnostus on jotenkin onnistunut säilymään vuosien läpi. Ja nyt sillä on vihdoin lupa ottaa tilansa.

t. Tuija

 

Tietokoneet pöydällä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *