Flunssaviihdykettä

Viime viikko kului tasaisen varmasti pahempaan suuntaan valuneen flunssan kourissa. Perjantaina sain terveysasemalla diagnoosiksi virus- ja bakteeritulehduksen, poskiontelon- ja keuhkoputkentulehduksen ja boonuksena vielä pientä liman aiheuttamaa rahinaa keuhkossa. Lääkityksenä antibiottikuuri ja tuskaisen hitaasti etenevä paraneminen, sillä ärhäkältä vaikuttavaa virusta ei antibiotit taltuta.

Middlemarch

Jotenkin aika oli saatava kulumaan ja toisaalta energiataso ei riittänyt kovin kummoiseen toimintaan. Esimerkiksi kirjan lukemisesta ei tullut yhtään mitään. Yhden päivän sain sujuvasti uppoamaan lähikirjastosta lainattuun Middlemarch sarjan DVD-versioon. Kyseessä on brittiläinen pukudraama, joka on tehty 90-luvulla samoilla vauhdeilla, joilla tehtiin myös Ylpeys ja Ennakkoluulo ja liuta muita pukudraamaklassikoita.

Vajaan kuuden tunnin Middlemarch-maraton pisti taas ajatukset liikkeelle siitä, miten paljon vapaammat kädet naisilla nykyään on omien mahdollisuuksiensa suhteen ja mihin kohtaan skeneä itse haluaisi asemoitua. Hahmoissa oli hienoja karikatyyrejä ja hahmojen kohellus sekä toimeentulon että ihmissuhteiden suhteen ei poikkea mitenkään nykypäivän ihmisten ongelmista.

Tarina perustuu George Eliotin samannimiseen kirjaan, jonka viimeisin suomenkielinen julkaisi näytti olevan peräisin 70-luvulta. George Eliot sen sijaan oli salanimi, jonka takaa kirjailija nimeltä Mary Ann Evans. Yhteiskunnallisesti kantaaottavia kirjoja ei vaan ollut 1800-luvulla sopivaa julkaista naisen nimellä. Varsinkaan jos halusi, että ne otetaan vakavasti.

Oopperailta – Verdin Naamiohuvit

Alkuviikosta kuvittelin vielä, että olen vain pikkaisen kipeä, mutta kunnon työn sankari ei anna sellaisen estää töiden tekemistä. Niinpä kävin verstaalla hoitamassa asioita ja tekemässä vähän pintakäsittelyhommia. Tiistaina kotiin laahustettuani nousi kuume. Kuume laski, mutta lämpö ja yskä jäi ja tv:n katselu tuntui ahdistavan kuormittavalta. Yleensäkin kaikenlainen liikkuva kuva sattui silmiin.

Leiriydyimme meidän sänkyyn – minä, mies ja mäyräkoira. Laitoin Giuseppe Verdin Naamiohuvit (Un ballo in maschera) soimaan ja siinä sitä sitten pötköteltiin käsi kädessä kolmisen tuntia oopperaa ja mäyräkoiran tuhinaa ja kuorsausta kuunnellen. Naamiohuvit on minulle sillä tavalla spesiaali ooppera, että siihen liittyy pitkä liuta omakohtaisia kokemuksia. Liityin 14-vuotiaana Mikkelin oopperakuoroon ja ensimmäisissä harjoituksissa käteeni iskettiin Naamiohuvien partituuri. Äänialaksi valikoitui sopraano ja siitä se sitten lähti. Vajaa vuotta myöhemmin, alkuvuodesta 1996 oopperaesitys sai ensi-iltansa konsertttitalo Mikaelissa. Laittamalla silmät kiinni ja levyn soimaan siirryn kertaheitolla takaisin Mikaelin näyttämön sivuun.

Näyttämön oikeassa laidassa on ehkä metrin verran tilaa. Istun portailla muhkean mustavalkoisen mekkoni ja pöyheän peruukkini kanssa. Pitää olla mahdollisimman liikkumatta, ettei vannehameen muovivanteet napsahtele rikki. Seinää vasten roikkuu köysiä ja painoja, joiden avulla nostellaan ja lasketaan kulisseja. Puolentoista metrin päässä seisoo ryhdikkäänä, silmät ummessa keskittyen, Kuningas kullanhohtoisessa satiinipuvussaan. Valot on poissa, saliin on laskeutunut hiljaisuus. Taputukset kapellimestari Atso Almilalle. Esirippu nousee.


🎶 Tip, tip, tip. Ti-ta-ta-taa. Tip, tip, tip. Ti-ta-ta-taa. 🎶

Kuiskailen käheällä äänelläni väliin suomenkielisiä sanoja. “Kun saa rauhassa nukkua yönsä… On kansan rakkaus suojakilpi, saan Jumalalta voimaa…Jos saat surman, silloin isänmaamme sortuu…” Kerron miehelle mitä milloinkin tapahtuu. Kuka tulee, kuka menee. Kuka esitti ketäkin. Lähettinä oli Ristiinalainen sähkömies ja merimies oli joku lääkäri, joka muutti sittemmin Kuopioon. Amelia oli jumalaisen kaunis Maria Kettunen, jonka sopraano oli valtavan hieno. Oscarin osan lauloi oman kylän Annu Nurhonen, jonka vertaista en ole löytänyt yhdeltäkään levytykseltä. Lähes kolme tuntia pieniä muistikuvia. Pikavaihto, jossa naiset asettui jonoon ja avasivat edessään olleen mekon nyöritykset samalla kun kampaajat kiskoivat peruukkeja irti. Vetoketjuja ei käytetä, ne voi mennä rikki. Tunnelmia. Sattumuksia. Naurua lämpiössä. Markka 50 pennin vienereitä. Laulua ja tanssia. Lopulta kuningas iskettiin miekalla (vai olisiko se ollut tikari?) kuoliaaksi, murhaaja palautettiin vaimoineen kotimaahansa Suomeen ja ooppera loppui sanoihin “Nyt murhe täyttää maan!”

Naamiohuvien aikana opin, että mikään katsomon kuninkaallinen aitio ei päihitä sitä kuulokuvaa, jonka voi kokea oopperaesityksen aikana lavalla… kun ne mahdottoman taitavat laulajaihmiset laulavat parin metrin etäisyydellä. Kun on itse keskellä musiikkia. Toiseksi paras vaihtoehto on kuunnella kulisseissa, juuri sen verran verhon takana, ettei näy yleisöön.

Tämän kyseisen levytyksen taas sain lahjaksi Isältä, joka toi sen jostain ulkomaanmatkalta tuliaisina.

The Man in The High Castle

Eilen ajauduin taas ruudun tuijottelun pariin. Käynnistin Amazonin prime video suoratoistopalvelun kokeilukauden ja päädyin katselemaan sci-fi sarjaa The Man in the High Castle, joka perustuu samannimiseen 60-luvulla ilmestyneeseen kirjaan. Tarina sijoittuu sodan jälkeiseen Amerikkaan, joskin tässä versiossa sota päättyi natsien voittoon ja itäinen Amerikka on natsisaksan vähemmän tärkeä etäpesäke. Länsirantaa hallitsee Japani. Hyppäsin kahden ensimmäisen tuotantokauden yli näppärän kätevästi katsellen puolen tunnin pituisen koosteen ensimmäisten kausien tapahtumista ja siirryin suoraan vastikään ilmestyneen kolmannen tuotantokauden pariin.

Tämä sarja on herättänyt ilmeisesti aika paljon keskustelua rapakon takana, sillä se vaikuttaa olevan yksi niistä harvoista tv-tuotannoista, joka viimeistä pisaraa myöten hiotuilla yksityiskohdillaan kuvaa brutaalisti sitä dystooppista maailmaa, jota kohtaan tuntuu yhtäkkiä olevan vähän siellä sun täällä ihmisillä äänestyskäyttäytymisen perusteella sympatioita, ja sarja onnistuu (enemmän tai vähemmän vahingossa) kommentoimaan tämänhetkistä maailman tilaa. Että miten voi käydä, jos jäädään tumput ojossa katselemaan, kun retoriikka riisuu yksi kerrallaan oikeuksia milloin keneltäkin ja normalisoi asioita, jotka vielä hetki sitten kauhistuttivat.

Sarjaa ei voi suositella heikkohermoisille ja sarjassa näytetään väkivalta kaikessa sietämättömässä karmeudessaan. Joskus ei vaan ehdi kääntää katsetta, ennen kuin on liian myöhäistä. En silti ole pahoillani, että katsoin tämän. Pistäähän tämäkin miettimään, että mihin kohtaan skeneä haluaa asemoitua…

* * *

Koko viikon rinnalla on kulkenut myös projekti “Lämpimät lapaset talveksi”. Malliksi otin viimeiset Mummulta lahjaksi saamani lapaset, jotka ovat muuten vieläkin ehjät ja sopivat. Villasukat sain valmiiksi jo aiemmin ja nyt on työn alla samoista langoista lapaset. Langat ovat Novitan 7 veljestä lankoja.

Flunssa ja yskä jatkuu edelleen, mutta energiaa on käytettävissä tänäänkin aavistuksen enemmän kuin eilen, ja ehkä elämän saa pikkuhiljaa keikautettua takaisin radalleen.

t. Tuija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *